Tänään oli ihan tavallinen aamu. Heräsin ennen seitsemää, puin päälle ja menin aamiaiselle. Murahdeltiin huomenet. Haettiin autot ja ahtauduttiin sisään yhdeksän muun kanssa. Ajettiin sairaalaan, autot parkkiin, pienestä ovesta sisään. Kaikille jaettiin vihreät esiliinat, kasvonsuojaimet, hanskat, myssyt ja kenkäsuojat. Ahdasta käytävää pitkin ja taas pienestä ovesta sisään, pieneen huoneeseen, jossa oli vihreät kaakeliseinät. Sitten aamu ei ollutkaan enää ihan tavallinen.
Siinä se oli, kiiltävällä, metallisella pöydällä. Harmaa iho oli vedetty auki leuan alta haaroihin asti, ihmislihamössö vain pilkotti välistä. Kaikki, mikä normaalisti on piilossa, oli nyt esillä. Kaikki. Stressireaktio iski noin viidessätoista sekunnissa: tuntui, että keho alkoi säteillä lämpöä normaalia enemmän, hiki valua noroina. Imelänkaltainen, voimakas ja kaiken peittävä löyhkä tunkeutui sieraimiin maskin läpi. Mitä virkaa sillä edes oli? Suun halusi pitää kiinni; mielummin haistaa se, kuin maistaa se. Jalat tuntuivat hetken aikaa veteliltä.
Itsestään oppii joskus uusia puolia. Kuten esimerkiksi sen, että täysin normaalista elämänrytmistä poikkeavassa tilanteessa itsensä kokoamiseen menee onneksi noin 20 minuuttia. Oma reaktioni yllätti; miksi keho alkaa käymään kierroksilla maailman luonnollisimman asian äärellä? Vielä 60 vuotta sitten agraariyhteiskunnassa kuolema ei ollut sellainen tabu kuin nykyään. Lähes jokainen oli nähnyt kuolleen ihmisen, sukulaisen, ystävän. Tämä oli itselleni ensimmäinen kerta. Iskikö realismi vasten kasvoja Muhammad Alin nyrkillä? Näinkö epämiellyttävän totuuden ja tulevaisuuden vision? Ei kaksikymppinen vielä usko kuolemaan, en minäkään usko.
Ruumiinavauksen valmistelija ei aikaa tuhlannut. Ensin avattiin kallo plop ja ulos vedettiin aivot blob. Seuraavaksi edettiin hytiseviin tytiseviin sisäelimiin. Keuhkot, sydän, maksa, suolisto ynnä muut kaavittiin metallipöydälle lits läts. Alkujärkytyksen jälkeen tilaisuus muuttui oikein mielenkiintoiseksi. Jos ensimmäiseen kahteenkymmeneen minuuttiin en rekisteröinyt sanaakaan patologin puheista, tai kyennyt tuottamaan inahdustakaan äänihuulten välistä, pystyi nyt jo tarkastelemaan ja koskettelemaan elimiä ilman hikoilua ja osallistumaan keskusteluun. On paljon havainnolistavampaa nähdä anatomian kirjan piirroskuvat ihan aitoina asioina lähietäisyydeltä. Kaikki elimet viipaloitiin ''yllättävien löydösten varalta'', joita ei näin opiskelijan näkökulmasta katsottuna valitettavasti löytynyt. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä vaikkapa ihka oikea rasvamaksa tai täysin tukkeutunut sepelvaltimo. Patologin työpöytä näytti lähinnä kaupan lihatiskiltä. Loppupäiväksi saatiin mietittävää ja keskusteltavaa, eikä itsepintainen löyhkä ole vieläkään poistunut sieraimista.
Mitä enemmän sen kasvoja tuijotti, sitä vähemmän inhimillisiä piirteitä niistä löysi. (Tätä ei nyt pidä käsittää väärin.) Ei kuollut ihminen näytä levollisesti nukkuvalta, eikä ruumiin vierellä tarvitse jännittää, avaako se silmät. Kuolleen kasvoilla ei ole tunteita, ei surua, tyytyväisyyttä, iloa, vihaa tai levollisuutta. Keho on vain tyhjä kuori, joka mukailee löysästi ympäristön liikkeitä. Kuoleman jälkeen ei ole enää mitään.
Kuoleminen on taattua, eläminen ei.
