Kolme minuuttia kuntopyörällä, 30 metriä tikapuita ja 30 toistoa ylätaljaa. Noin 90 metriä ryömimistä putkessa. Neljä kertaa seitsemänteen kerrokseen ja takaisin. Ulkonäöstä päätellen ukkelit ovat käyneet vaatteet päällä uimassa. Itsekään en ole ihan siinä freeseimmässä kunnossa.
Tämän viikon juju ja painopiste koulutuksessa olivat paineilmalaitteet, niiden käyttö ja huolto. Kahtena päivänä kuunneltiin muutama tunti teoriaa, minkä jälkeen heitettiin kamat niskaan ja eikun kokeilemaan. Ensimmäisillä henkosilla tuntui, että happea ei saa ollenkaan ja hengistysrytmi tiheentyi, mutta laitteisiin tottui nopeasti. Pakko oli tottuakin tämänpäiväisen pikku jumpan takia.
Näin alkuun on hyvä selostaa vähän palomiehen varustusta. Ensin puetaan tekninen alusasu, joka siirtää kosteutta -suomeksi helvetillistä hikimäärää-, sen päälle collegevälisasu, niin ei liekit polta niin pahasti oikeassa elämässä, ja lopuksi sammutusasu; housut, takki ja saappaat, painoa yhteensä noin kymmenen kiloa. Päähän tulee kaksi huppua ja kypärä, käsiin paksut nahkarukkaset. Tässä vaiheessa hiki pisaroituu jo iholle. Vielä kun äheltää selkään reilu kymmenen kiloa painavan happipullon, viikset alkavat maistua suolaiselle. Ihme juttuihin sitä lähteekin mukaan, vielä vapaaehtoisesti.
Ensimmäiselle rastille lähdettiin pareittain, edellä mainitussa varustuksessa, mutta tässä vaiheessa vielä ilman paineilmalaitteiden kasvo-osaa. Kolme minuuttia kuntopyörällä ei tuntunut juuri miltään, vaikka hyvät lämmöt puvun sisään saikin. Seuraavaksi kiipeämään päättymättömiä tikkaita. Parhaan mielikuvan tästä miellyttävästä laitteesta saa, jos miettii puolapuita juoksumaton periaatteella. Tikkaat tosiaan tuntuivat jatkuvan ikuisuuksiin. Lämmittelyssä viimeisena oli 30 toistoa ylätaljaa, joka piti vetää aivan lattian rajaan. Tässä vaiheessa käsiä alkaa hieman hapottaa.
Pareittain jatkettiin myös labyrinttileikkiin: 90 metriä pitkä, sokkeloinen ja noin 100cm x 100cm kokoinen, täysin pimeä putkisto, jossa oli nousuja ja laskuja sekä luukkuja ja vielä ahtaampia aukkoja. Helpotukseksi kasvoille asennettiin nyt myös paineilmalaitteen kasvo-osa. Nopeimmat selvittivät radan reilussa vartissa, itse vietin parini kanssa putkissa aikaa noin puoli tuntia. Syy: toiseksi viimeinen luukku oli hukassa. Voin kertoa, että paikat ovat pikkuhiljaa ns. kusiset, kun hiki valuu maskin ja puvun sisällä kuin hanasta ja painemittari viheltää kovaäänisesti ilmoittaen hapen olevan pullossa finaalissa, samalla kun on ruumis kaksinkerroin, polvet mustelmilla ahtaassa putkessa pilkkopimeässä etsimässä reittiä eteenpäin. Kokemus (ja ulospääsyn löytäminen!) oli silti mahtava.
Viimeisenä koitoksena happipullon vaihdon jälkeen oli seitsemänteen kerrokseen kiipeäminen, maski edelleen naamalla. Eikä huipulle kiivetty vain kerran, vaan yhteensä neljä kertaa, joista yhden piti olla kahden 18 kilon letkukehikon kanssa. Litimärät ja hieman jo kylmettyneet vaatteet unohti nopeasti heti ensimmäisillä askelmilla kehikoiden kanssa, kun lihakset alkoivat käydä maitohapoilla. Taival ei tuntunut helpottuvan juurikaan, vaikka ylimääräiset romut saikin heitettyä pois aikanaan.
Jalat muistuttavat tällä hetkellä kivikovaksi jäykistynyttä pohjelihasta lukuunottamatta tuorepastaa. Tästä voisikin vielä lähteä illanvietteeksi crossfitiin vähän lämmittelemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti