Takaisin sinisiin

Blogi on kärsinyt viime aikoina eksistentialistisesta kriisistä (lue: liian laiska kirjoittaja), joten pidempiaikainen tapahtumien kertailu lienee paikallaan.


1. Työharjoittelu ambulanssissa

Kaksi viikkoa ambulanssin kyydissä hurahti vikkelään, mutta itse koin niinkin lyhyen harjoittelun ehdottoman positiivisena kokemuksena. Pääsi näkemään, mitä se homma oikeasti pitää sisällään, koska koulussa tapahtuva käytännön harjoittelu on tietenkin melko kliinistä. Valitettavasti harjoittelun aikana oli melko hiljaista keikkojen suhteen, ja ainoat ''pillikeikat'' päästiin ajamaan vasta viimeisessä vuorossa. Tähän olisi tietysti voinut vaikuttaa esimerkiksi sillä, että olisi hakeutunut isommalle paikkakunnalle. Jotain kuitenkin opin:

a) Mummoja kaatuu. Kylpyhuoneessa, kaduilla, hoitokodin sängyn vieressä, paikalla ei ole väliä. Joka vuorossa oli vähintään yksi tällainen keikka, joten näihin tilanteisiin sai erinomaista harjoitusta. Muutenkin noin 70% potilaista oli vanhuksia.

b) Juoppojen kanssa kannattaa tulla toimeen. Jos mummokeikkoja oli paljon, niin oli denukeikkojakin. Pääsimme vierailemaan muutamassa autenttisessa tinauskämpässä, joissa sai raivata tietään eteenpäin pullojen, tupakannatsojen ja -savun, sekä yleisen paskan seassa, sekä poliisin putkassa, missä potilas kysyi, saako antaa minulle turpaan. Ei saanut. Katselimme eräänä pimenevänä syysiltana taskulampun valossa, kun keski-ikäinen mies pissii omille villasukilleen, kahden ja puolen promillen hiivassa. Päättäväisyydellä, rennolla asenteella ja huumorilla pääsee pitkälle näiden herrasmiesten kanssa - tasa-arvon vuoksi mainittakoon, että oli siellä naisiakin! Mielummin näitä alan miehiä hoitaa, kuin joitain kirottuja narkkareita, joilla on hepatiitteja keräiltynä A:sta E:hen.

Niin, ja kahden viikon aikana parhaimmat promillelukemat puhalsi herra X, tuloksella 3,52. Kovalla työllä ja omistautumisella voittoon!

c) Helvetin hauskaa oli. Tuntuu, että olen oikealla alalla.


2. Viikko opistolla

Työharjoittelun jälkeen palattiin takaisin Kuopioon. Viikon ohjelmaan sisältyi mm. hälytysajon koulutusta, joka aloitettiin totuttuun tapaan näyttämällä hälytysajoneuvojen onnettomuusvideoita, sekä yhteistoimintaharjoituksia poliisipartion ja SPR:n vapaaehtoisten kanssa, jotka esittivät potilaita. Potilaankohtaamisharjoituksista tuli hieman autenttisempia, kun kohteessa ei odotellutkaan tuttu kurssikaveri, vaan täysin ventovieras ihminen.

Yhteistoimintaharjoitukset poliisipartion kanssa olivat sekä hauskoja, että mielenkiintoisia: Saimme keikan radioon, ja kohteessa toteamme, että on tapahtunut puukotus/pahoinpitely/ym. Samassa tekijä, eli joku kavereista, hyppää esiin suljetun oven takaa puukon tai muun aseen kanssa, ja uhkaa tappaa kaikki. Äkkiä karkuun ja virka-apupyyntö poliisille, ja turvallisen välimatkan päähän odottelemaan. Siistii!


3. Viikko sairaalassa

Toinen ja viimeinen työharjoittelu hoidettiin sairaalassa hoitsun vaatteet päällä. Hirveän hyödylliseksi en tätä viikon rykäisyä kokenut, mutta sai ainakin selvennystä siihen, mitä potilaalle tapahtuu sen jälkeen kun hänet on kuljetettu sairaalaan. Käytännössä koko viikon mittailin useaan kertaan päivässä verenpaineita, verensokereita ja ruumiinlämpöä, ja otin sydänfilmejä. Selvennystä sain myös siihen, että sairaanhoitajaksi en halua. Eipä kyllä ollut suunnitelmissakaan.


Ja nyt viime keväänä alkanut ensihoitojakso on päättynyt. Ensi viikolla palataan pitkästä aikaa sinisiin vaatteisiin, ja tiedossa on muun muassa ensimmäiset savusukellusharjoitukset. Tarvitseeko sanoa, että odotan innolla?

Sairaanhoitaja Turo moi

Periaatteiden mies

Opistolla kuohuu. Syksyn kuumin puheenaihe ja suurin ihmetyksen herättäjä on ehdottomasti nk. Hylly-gate. Tietämättömille avaan hieman skandaalin taustoja:

Asuntolan huoneissa on kaksi sänkyä, kaksi kaappia, kaksi kirjoituspöytää ja tuolia sekä kaksi yöpöytää. Sehän tekee siis yhteensä yhden per opiskelija, eikö? (Olettaen siis, että joka huoneessa majoittuu kaksi opiskelijaa.) Lisäksi kaikissa huoneissa on seiniin porattuna neljä hyllyä, eli siis kaksi per opiskelija. Tai niin ainakin luulin.

Viime viikolla koulun sähköpostiin oli ilmestynyt viesti, jonka sisältö oli kutakuinkin seuraava: ''Kaikissa huoneissa tulee olla yksi seinähylly per opiskelija. Yhdenvertaisuuden vuoksi niistä huoneista, joissa on enemmän hyllyjä, tullaan ylimääräiset poistamaan perjantaina 13.9.''

Yksi hylly? Empiirisen tutkimuksen avulla olin päätynyt siihen johtopäätökseen, että joka huoneessa niitä oli kaksi. Vaan eipä tainnut olla! Ja yhdenvertaisuuden vuoksi? Onko jonkun tunteita kenties loukannut yksihyllyisyys, vai mistä into repiä hyllyt seinistä oikein kumpusi?

Tämä haiskahtaa nyt periaatekysymykseltä; jos viidellä prosentilla ihmisjoukosta on yksi omena, ja lopuilla kaksi, tuleeko ''ylimääräiset'' viedä enemmistöltä pois ''yhdenvertaisuuden vuoksi''? Ja jos hyllyt oli ruuvattu aikoinaan jumalauta betoniseinään, oliko niitä järkeä viedä nyt johonkin säilöön? Periaatteesta vastustan tällaista järjetöntä periaateajattelua, vaikka voin hyvin elää myös yksihyllyisenä. Eikä minulla nyt enää muita vaihtoehtoja olekaan.

Mutta paras juttu on vielä kertomatta. Arvaatteko, mihin kymmenet, ellei jopa sadat ''ylimääräiset'' hyllyt vietiin? Varastoon kenties? Nope. Jonkun toisen seinälle? Njet. Helluntaiseurakunnan kirpputorille? Nein. Eikö edes Hyllyttömien tuki ry:lle? Ei.

Roskalavalle. Periaatteet alkavat siitä, mihin järki loppuu.

Hylly

Ei enää hyllyä

Muutenhan opiskelu on soljunut varsin mukavasti tiukan aikataulun tahtiin. Iltaisin kaikki aika treenaamisen jälkeen menee nenä kiinni kirjassa, tentteihin lukien. Tai no nyt vähän huijasin, ei sitä aina jaksa lukea.

Käytännön harjoituksissa on harjoiteltu muun muassa lihakseen pistämistä kaverille, ja koettu iloisia perhetapahtumia useaan otteeseen synnytyksen avustamisessa.

Nyt pistää

Se on poika! Tai tyttö?

Pedagogisen erityismaininnan jakavat tällä kertaa simulaattorihuone- ja harjoitusalueen keikkapäivät, jolloin harjoitellaan lähes oikeita potilastilanteita joko nukella tai kaverin esittäessä esimerkiksi rintakipuista 75-v ukkoa. Erittäin opettavaista ja hauskaakin samalla kertaa, win-win. Teho-opetus tuleekin tarpeeseen, sillä ensi maanantaina hyppään kahden konkarin kanssa EKU7281:n kyytiin työharjoitteluun kahdeksi viikoksi. Jännääkö? Todellakin.

EKU7281 on siis ambulanssi.

Obduktio

Tänään oli ihan tavallinen aamu. Heräsin ennen seitsemää, puin päälle ja menin aamiaiselle. Murahdeltiin huomenet. Haettiin autot ja ahtauduttiin sisään yhdeksän muun kanssa. Ajettiin sairaalaan, autot parkkiin, pienestä ovesta sisään. Kaikille jaettiin vihreät esiliinat, kasvonsuojaimet, hanskat, myssyt ja kenkäsuojat. Ahdasta käytävää pitkin ja taas pienestä ovesta sisään, pieneen huoneeseen, jossa oli vihreät kaakeliseinät. Sitten aamu ei ollutkaan enää ihan tavallinen.

Siinä se oli, kiiltävällä, metallisella pöydällä. Harmaa iho oli vedetty auki leuan alta haaroihin asti, ihmislihamössö vain pilkotti välistä. Kaikki, mikä normaalisti on piilossa, oli nyt esillä. Kaikki. Stressireaktio iski noin viidessätoista sekunnissa: tuntui, että keho alkoi säteillä lämpöä normaalia enemmän, hiki valua noroina. Imelänkaltainen, voimakas ja kaiken peittävä löyhkä tunkeutui sieraimiin maskin läpi. Mitä virkaa sillä edes oli? Suun halusi pitää kiinni; mielummin haistaa se, kuin maistaa se. Jalat tuntuivat hetken aikaa veteliltä.

Itsestään oppii joskus uusia puolia. Kuten esimerkiksi sen, että täysin normaalista elämänrytmistä poikkeavassa tilanteessa itsensä kokoamiseen menee onneksi noin 20 minuuttia. Oma reaktioni yllätti; miksi keho alkaa käymään kierroksilla maailman luonnollisimman asian äärellä? Vielä 60 vuotta sitten agraariyhteiskunnassa kuolema ei ollut sellainen tabu kuin nykyään. Lähes jokainen oli nähnyt kuolleen ihmisen, sukulaisen, ystävän. Tämä oli itselleni ensimmäinen kerta. Iskikö realismi vasten kasvoja Muhammad Alin nyrkillä? Näinkö epämiellyttävän totuuden ja tulevaisuuden vision? Ei kaksikymppinen vielä usko kuolemaan, en minäkään usko.

Ruumiinavauksen valmistelija ei aikaa tuhlannut. Ensin avattiin kallo plop ja ulos vedettiin aivot blob. Seuraavaksi edettiin hytiseviin tytiseviin sisäelimiin. Keuhkot, sydän, maksa, suolisto ynnä muut kaavittiin metallipöydälle lits läts. Alkujärkytyksen jälkeen tilaisuus muuttui oikein mielenkiintoiseksi. Jos ensimmäiseen kahteenkymmeneen minuuttiin en rekisteröinyt sanaakaan patologin puheista, tai kyennyt tuottamaan inahdustakaan äänihuulten välistä, pystyi nyt jo tarkastelemaan ja koskettelemaan elimiä ilman hikoilua ja osallistumaan keskusteluun. On paljon havainnolistavampaa nähdä anatomian kirjan piirroskuvat ihan aitoina asioina lähietäisyydeltä. Kaikki elimet viipaloitiin ''yllättävien löydösten varalta'', joita ei näin opiskelijan näkökulmasta katsottuna valitettavasti löytynyt. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä vaikkapa ihka oikea rasvamaksa tai täysin tukkeutunut sepelvaltimo. Patologin työpöytä näytti lähinnä kaupan lihatiskiltä. Loppupäiväksi saatiin mietittävää ja keskusteltavaa, eikä itsepintainen löyhkä ole vieläkään poistunut sieraimista.


Mitä enemmän sen kasvoja tuijotti, sitä vähemmän inhimillisiä piirteitä niistä löysi. (Tätä ei nyt pidä käsittää väärin.) Ei kuollut ihminen näytä levollisesti nukkuvalta, eikä ruumiin vierellä tarvitse jännittää, avaako se silmät. Kuolleen kasvoilla ei ole tunteita, ei surua, tyytyväisyyttä, iloa, vihaa tai levollisuutta. Keho on vain tyhjä kuori, joka mukailee löysästi ympäristön liikkeitä. Kuoleman jälkeen ei ole enää mitään.

Kuoleminen on taattua, eläminen ei.

Boys are back in town

Kaksi eri ihmistä kävi tänään kyselemässä uusien blogitekstien perään. Uskomatonta, että tätä pas... kirjoittelua jotkut jopa jaksaa kaivata! Härifrån tvättas, kuten joku lätkäjoukkue taisi mainostaa.

Kesälomalla tuli nollattua pää melko tehokkaasti ankaralla työnteolla ja festaroinnilla, vaikka jotain uutta opinkin: sinisilmäisyys saattaa maksaa esimerkiksi parituhatta euroa, jos ei ole tarkkana omien oikeuksiensa kanssa. Liittykää oman alan ammattiliittoon ettei tarvitse katkeroitua.



Ensimmäistä kertaa kesän jälkeen saavuttaessa opiston portille sunnuntai-iltana Thin Lizzyn klassikko soi itsepintaisesti päässä. Pojat on taas Kuopiossa! Kevytta laskua koulun alkuun toivoneet saivat pettyä, kun heti maanantaiaamuna ensihoidon opiskelu alkoi tiukalla tahdilla. Syksyn ensimmäinen tentti on jo elokuun lopulla, ja kesän riennoissa tyhjentyneen keskusmuistin ansiosta keväällä opitut asiatkin tuntuivat uusilta. Toisaalta nopean tahdin takia on ollut pakko pysytellä mukana opetuksessa, ja tuntuu, että ihan oikeasti uutta asiaakin on jäänyt päähän valtavat määrät - onhan kuuden päivän sisään opiskeltu niin neurologiaa, kardiologiaa, traumatologiaa kuin geriatriaakin (voi veljet, että kuulostan viisaalta, kun pääsen viljelemään alan sanastoa. Flimmeri. COPD). Hengitysvaikeuksista luentoja pitäneelle opettajalle on annettava pedagoginen erityismaininta; vaikka miehen löpinät olivat opettavaisia ja täynnä sisältöä ja hyvää läppää jo keväällä, tuntuu, että hän on ladannut kesällä akkuja oikein huolella, koska on välillä aivan liekeissä! Hyvä läppä on vaihtunut huikeaan läppään, joka ei sisällä typeriä alleviivattuja vitsejä, vaan ihan luonteenomaista puheenpartta. Penaaliin menee niin että pamahtaa.

Tällä viikolla pitäisi myös olla mahdollisuus päästä seuraamaan ruumiinavausta Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan. Siis pitäisi, jos patologilla vain riittää asiakkaita.

Toivotaan, että ihmisiä kuolee, kuten obduktion infotilaisuudessa mainittiin. Heh

Kevään viimeiset

Se on loma nyt!

Tai no jos huomiseen vielä malttaa. Silloin järjestetään lukukauden päätösjuhla, jossa valmistuvat kurssit saavat paperit kouraan. ''Kolmosten'' viimeinen koitos, loppusota, oli tiistaina ja sen jälkeen riemukaarella onkin juhlittu joka ilta. Musa pauhaa ja aurinko paistaa iltaan asti, ja ukkelit ottaa virvokkeita kiihtyvällä tahdilla ilta-aurinkoa odotellessa. Olo on kuin jossain etelän bilelomabilekohteessa, vain uima-allas ja bikinimimmit puuttuvat.

Meillä ykkösillä sen sijaan jätettiin kaikki hyvä viimeiselle viikolle: maanantain suoniyhteyden avausharjoitus (eli pisteltiin kaveria neuloilla) ja tänään torstaina järjestetty anatomian viimeinen tentti pistivät itse kunkin hikoilemaan enemmän tai vähemmän. Stressi on kuitenkin nyt ohi ja lomafiilis päällä, eikä tässä ilmanalassa voi oikein muuta ollakaan; lämpötila on tällä hetkellä noin +25 ja taivas täysin pilvetön. Kysymys kuuluu, mitä helvettiä minä teen sisällä tietokoneen kanssa?

Puoli vuotta takana, vuosi edessä. Kuopio kiittää ja kuittaa, tavataan taas ensi syksynä. Tästä alkaa kesän mittainen radiohiljaisuus. Sommoro!

Rojut ränniin.

Narkkarikäsillä sulautuu hyvin Petosen naapurustoon.

Riemukaari

Koulun punttista tulee ehkä vähän ikävä.

Auringonnousu

HUHHUH

Kalenterin sivut ovat repeytyneet irti tavallistakin nopeammin ensihoitojakson aikana. Kuten aiemmin ehkä on jo mainittu, täältä valmistutaan myös perustason ensihoitajaksi. Sammutusasu ja isojen poikien leikit saivat kyytiä heti kättelyssä pari viikkoa kestäneen fysiologian opiskelun merkeissä, ja trendikkään punaisissa ambulanssimiehen housuissa pidetään kivaa myös pitkälle ensi syksyyn.

Oli jännittävää huomata, kuinka ihan oikea opiskelu sisältäen luennoilla istumista ja tenttiin pänttäämistä, voi olla mielenkiintoista ja jopa hauskaa. Oikeanlainen motivaatio on huikea voimavara. Kirjojen lukemisen lomassa syttyi tähän paksuun kalloon myös idea jatkokouluttautumisesta työn ohella vähintään lähihoitajaksi, mikä tarkoittaa parempia työnsaantimahdollisuuksia ja vissiin parempaa palkkaakin. Päässä huimaamista ei siltikään tarvitse tilinauhoja lukiessa pelätä. AMK-tasoinen ensihoitajakoulutuskaan ei kuulosta hullummalta vaihtoehdolta. Ensin tähtäimessä on kuitenkin ihan tavallinen palomiehen virka, nyt kun on vielä nuori ja suhteellisen viaton, noin niinkuin fysiologisesti ajateltuna.

Tiukan teoriaosuuden jälkeen aloitettiin jälleen käytännön harjoittelut, kuten potilaan ilmateiden varmistaminen ja defibrillaattorin käyttö, sekä tutustuminen ambulanssin loputtomaan tavaramäärään. Perinteen mukaan katseltiin tietysti vielä videoita, joissa hommat menee niinsanotusti käteen. ''Älkää missään nimessä tehkö näin.'' Naapurikämpän Joel J. sai taas napattua muutamat kuvat, hyvä Joel!

''Mitä mää teen?''

Kokeiltiin palkeita myös kaverille. Jännä tunne kun keuhkot pullistuu ihan kainaloissa asti.

Intubaatioputkea ei laitettu kaverille.

Vierasesineen poistoa kurkusta.

Näin loppufiilistelynä mainittakoon, että Kuopioonkin saattaa joskus tulla kevät! Tänään koulun jälkeen oli asuntolan edustalla paljon tulevia palomiehiä (ilman paitaa) ottamassa kevään ensimmäisiä pronssin sävyjä kroppaan.

Hän katsoi aurinkoon, ja näki sen säteiden lämmittävän ja valaisevan koko Pohjois-Savon maakuntaa, jopa kaukaisinta ja synkintä Petosen kaupunginosaa. Ja hän totesi: näin on oleva hyvä.

Yövuoro

Terrrrrvetuloa mukaan lyhyelle tutustumismatkalle Kuopion yöelämään! Viime yönä ja hiukan vielä tänä aamunakin tuli viisastuttua taas lisää savolaisesta anniskelukulttuurista, ja niiden oppien perusteella esittelen tietämättömille muutamia paikkoja, joissa käydä tutustumassa - oman harkinnan mukaan.


Riemukaari Hulkontie 83

Pelastusopiston opiskelijoiden ykköskiihdytyskaista sivistyneeseen hauskanpitoon Kuopion keskustassa. Huoneita löytyy useasta kerroksesta, ja bileiden laatu vaihtelee suuresti soluasuntojen kesken. Tutustu rohkeasti kaikkiin ja valitse suosikkisi laajasta valikoimasta! Juomatarjoilu ja muu ohjelma hoidetaan useimmiten omakustanteena, mutta poikkeuksiakin on; esimerkkinä eilinen huone X:n drinkkitarjoilu Irish coffeen ja ''äijädrinkin'' välillä, sekä toisten kaljojen tarjoaminen kolmannelle osapuolelle. Näistä juhlista et halua jäädä paitsi!

Äijädrinkki - kossuvissy lenkkimakkaralla.

Apteekkari Kauppakatu 18

Perinteistä pubitunnelmaa aivan Kuopion keskustan sykkeessä tarjoilee S-ryhmän Apteekkari. Tummalla puulla ja nahalla sisustettu pubi houkuttelee asiakkaitaan muun muassa karaokelaululla, joka olikin jo kovassa vauhdissa herrasmieskerhon saapuessa paikalle. Kuopion yö ei hiljene edes tiistaisin! Tuopin hinta keikkui 5-6 euron tienoilla, ja pullollisen talon valko- tai punaviiniä sai 11 eurolla. Niitähän taidettiinkin tilata kolme. Illan pimetessä kannattaa väistellä kaatuvia tuoppeja, jotka kastelevat housut ikävästi. Apteekkarissa tämä on onneksi otettu huomioon sijoittamalla vessaan sopivalle venyttelykorkeudelle käsienkuivauslaite, joka kuivattaa märät vaatteet miellyttävällä lämpimällä ilmavirralla.

karaoke-team Turku-Lahti

Viihdemaailma Ilona Vuorikatu 19

Illan viimeisenä päätepysäkkinä ennen omaa punkkaa voi harkita vaikkapa perinteistä yökerhoa. Lähes Apteekkarin nurkan takana sijaitsevaan Ilonaan löytää vaikka olisi jo vähän hämärää. Mainospuheiden mukaan viihdemaailma tarjoaa asiakkailleen muun muassa jorausta, karaokea (taas!) ja bar-in-a-bar -tyylisen englantilaisen pubin. Uskokaamme siis niitä. Juomien hinnalla ei tässä vaiheessa ole enää juurikaan väliä, mutta aamulla spontaaneista paikoista putkahtelevia kuitteja kannattaa vältellä. Suurehkon tanssilattian täytti erivärisiin haalareihin pukeutunut opiskelijakansa, jota tanssitti paikoitellen todella surkea DJ. Töksähtelevät vaihdot olivat hänen tavaramerkkinsä. Pään painuessa aamuyön tunteina tyynyyn on mielipuolinen tinnitus korvissa taatttu.


Ilonan valaistuksessa oli ilmeisesti jotain pielessä, sillä edustavien kuvien otto ei enää loppuillasta onnistunut. Palautetta asiasta on laitettu eteenpäin.

Pusi pusi ja hyvää yötä!

Viikkokatsaus 2

Alkuperäinen tarkoitus oli julkaista edellisen postauksen kaltainen viikkokatsaus, mutta sitten laiskistuin. Laiskistuin niin, etten jaksanut keksiä edes uutta otsikkoa. Sitä huomaa rutinoituneensa tähän opiskeluun, kun uudet asiatkaan eivät tunnu niin uusilta, että niistä saisi inspiraatiota kirjoittamiseen. Uutuudenviehätyksen jälkeen arki on astunut kuvaan.

Mutta sehän ei tarkoita, että opiskelu ei maittaisi, päinvastoin. Kai tämä on juuri  se oma ala, koska kertaakaan ei ole vielä vituttanut. Siis ei yhtenäkään päivänä. Se on paljon se. Tylsää saattaa välillä olla, kuten ne kuusi (6) tänään opiskeltua tuntia rakennustekniikkaa. Siinä ajassa oppii paljon uutta väestönsuojista. Viime viikko olitiin onneksi vaihteeksi ulkoruokinnassa, eli harjoitusalueella temmeltämässä, saamassa viimeisiä voiteluita tämän viikon torstaina järjestettävään käytännön kokeeseen.

Kokeen aiheita ovat muun muassa: moottorisahan purkaminen ja kasaaminen, kaluston sitominen nostamista varten, paineilmalaitteen käyttöönottotarkistus, auton pumpun käyttö ja vaikka mitä. Homma vaikeutuu siinä vaiheessa, kun kello tikittää vieressä armottomasti mitaten, että määrätyt aikarajat eivät ylity. Täytyy varmaan psyykata itseään aamulla peilin edessä hokemalla, kuinka hyvä palomies ja muutenkin kova jätkä olen.

Kokeen jälkeen sammutusvaatteet heitetäänkin puoleksi vuodeksi kaappiin naftaliiniin ensihoitojakson ajaksi. Pelastajatutkintoonhan kuuluu perustason ensihoitokoulutus, joka tarkoittaa jokseenkin sitä, että kahta palomiestä ei voi päästää keskenään ambulanssin puikkoihin, vaan toisen täytyy olla ihan oikea ensihoitaja. Se onkin sitten jo toinen tarina, kuten vanha latteus kuuluu.

Näin lopuksi vielä liitteenä muutamia kuvia harjoituksista. Suuri kiitos kuvista jälleen kerran Joelille, jota voisi kohta sanoa jo kurssin hovikuvaajaksi. Kuopio kuittaa.

Moottoriruiskulla vettä voidaan pumpata vaikka järvestä.

Päästiin ajamaan mönkijöillä huikea reitti lumipenkan ympäri...

''Kuinka monta palomiestä tarvitaan kiinnittämään imuletku?''

Yhtenä tehtävänä oli rakentaa pukki. Kuvassa näkyvä on ihan ok-tasoinen räpellys, mutta ei mitään verratuna allekirjoittaneen ryhmän aikaansaannokseen.

Höökit ja sonnit.

Viikkokatsaus 1

Parin viikon hiljaiselon jälkeen kaikki olivat tietysti intoa täynnä, kun ohjelmassa oli vihdoin koko viikko harjoitusalueella touhuamista. Hyviä puoliahan harjoituksissa on paloautoilla ajelu ja oppitunneilla istumiseen verrattuna noin tuhatkertaisesti nopeammin kuluva aika. Apina ei pitkästy kun sille järjestää puuhaa.


Maanantai 18.3.

Viikonloppuna tuli levättyä naurettavan hyvin. Lähdin kaverin kaahausbändin keikan jälkeen baarista kotiin puolenyön aikaan tasan nolla kaljaa juoneena, ja seuraavana päivänä lenkin sijasta maistui paremmin kahden tunnin päikkärit. Täh?

Mieli olikin sitten heti viikon alusta erittäin virkeänä opettelemassa solmujen tekoa. Solmujahan pelastaja tarvitsee mm. kaluston nostoon korkeisiin paikkoihin, ihmisen pelastamiseen tai omaan hätälaskeutumiseen vaikka kerrostalon parvekkeelta. Puolipolvi, siansorkka, leivonpää, paalusolmu... Olen nyt solmujen mestari. Kotitehtäväksi saatiin narunpätkä harjoittelua varten, eikä siitä kuulemma saanut solmia hirttosilmukkaa solun ikkunaan roikkumaan, aiemmin on kuulemma tullut ohikulkijoilta sanomista. Illan päälle vielä hyvä punttitreeni, tietysti penkkimaksimia.


Tiistai 19.3.

Harjoitusviikon toisena päivänä opeteltiin perusteellisesti auton pumpun käyttöä, eli ammattikielellä konemiestaitoja; mitä venttiileitä pitää avata ja nappeja painella, sekä miten saadaan lisävettä. Sammutusautossahan on vain kolmen kuution vesisäiliö, joka tyhjenee erittäin nopeasti, koska jo yhdellä letkulla ruiskiessa vettä kuluu noin 600 litraa minuutissa. Omasta mielestä erittäin mielenkiintoista asiaa, monien lukijoiden mielestä tuskin. Lounaan jälkeen tiukka jalkatreeni ja pitkät venyttelyt, sekä yömyssyksi 12-vuotiasta single maltia. Hyvää elämää.

Järeää työjohtoa tarvitaan pitelemään jo muutama ukkeli kovan rekyylin vuoksi.

Keskiviikko 20.3.

Kauan kaivattua jännitystä saatiin tällä kertaa yläilmoista, koska päivän aiheena oli tikasselvitykset. Sammutusauton katolta löytyy kahdet tikkaat: jatkotikkaat, jotka näyttävät tavallisilta alumiinitikkailta (ja luultavasti ovatkin sitä), ja yltävät kerrostalon toiseen kerrokseen, sekä hevimmät vetotikkaat, joilla päästiin jo kolmikerroksisen talon katolle, ehkä vähän alle viiteentoista metriin. Koko päivän puhalsi lisäksi raju puuskittainen tuuli, joka huojutteli tikkaita sitä enemmän, mitä korkeammalle kipusi. Onneksi psykologisista kokeista pääsee läpi vain niin kovia jätkiä, ettei ketään jännittänyt, tietenkään.

Päivän sai hyvin käyntiin ja jalat hieman auki kiipeilypeijaisia varten, kun kävi polkemassa aamulla kuuden jälkeen kuntopyörää. Suosittelen. Illalla vielä pitkästä aikaa vähän pidempi lenkki lempiturkulaiseni Pasin kanssa. Ja tietyille tahoille tiedoksi: Koska olen kuullut armotonta vittuilua muutamasta eri lähteestä siitä, että näin talviaikaan pidän shortseja juoksutrikoiden päällä lämmikkeenä, niin meillä oli nyt molemmilla shortsit trikoiden päällä. Se on ihan yleinen tapa.


Torstai 21.3.

Harjoitusviikon viimeisenä päivänä yhdisteltiin kaikkea aiemmin opeteltua: vietiin vettä sammutusparille auton pumpulta, otettiin lisävettä palopostista, nostettiin kalustoa köysien ja tikkaiden avulla korkeuksiin ja niin edelleen. Uutena asiana tuli vielä toiminta ryhmänä, eli opeteltiin jokaiselle ryhmän jäsenelle määrätyt tehtävät, ettei palopaikalla tarvitse juoksennella pää suklaahämiksessä. Ylivoimaisesti yksi hauskimmista koulupäivistä noin niinkuin ikinä.

Rankan viikon jälkeen jerkku oli jo melko vähissä, mutta jotenkin sitä vielä jaksoi vääntäytyä salille riuhtomaan maastavetoa ja haukkarisarjoja. Hauiksen treenaaminen on muuten pelastajan ammatissa hyvin perusteltua: Suihkuputki työntää sitä kovempaa vastaan, mitä kovemmalla paineella vettä ruiskutetaan, ja ensimmäisenä rekyyli tuntuu hauiksessa. Käy tekosyystä minulle.

''Perusselvitys ulkokautta kolmanteen kerrokseen'' Tai jotain sinne päin?

Arska mollotti koko viikon, ei voi valittaa.

Rutinoitumista ja rutinaa

Tuli mieleen tässä pari päivää sitten, että taisin joskus pitää jotain blogiakin. Hiljaiselon syy ei onneksi ole Petosen pahimman puukkojunkkarin suorittama suolestus, vaan se tylsä fakta, ettei täällä tapahdu mitään jännittävää. Tunneilla istutaan edelleen kovat kaulassa ja hiet kainaloissa,  kevätauringon heijastellessa parimetrisestä hangesta sälekaihtimien läpi vielä runsaisiin valopitoisuuksiin tottumattomiin silmiin. Lähimmät omat aurinkolasitkin ovat noin 400 kilometrin päässä. Olihan meillä vissiin joku koe tänä aamuna jännitystä luomassa.

Myös viime viikon hiihtoloma saattoi vähentää kirjoittelua. Loman huippukohdat pähkinänkuoressa: vaimon ja kavereiden kanssa vietetty laatuaika, itsensä kiduttaminen Pihkalan urheilupyhätössä sekä ABSU:n  keikka Nosturissa. Siis jumalauta miten kovaa tuuttausta! Vaikka tunnustaudunkin hillittömäksi fanipojaksi, en usko, että monia jätti latteasti sanottuna raivokas esitys kylmäksi. Joskus yläasteen ja lukion välissä muistaakseni ostin ensimmäisen levyn bändiltä, kun olin isoilta pojilta kuullut, että nyt on niin kovaa niin kovaa, ja vihdoin pääsi myös livenä todistamaan. Hengenlähdön edessä sitä olisi taas vähän onnellisempi.

Innokkaimmat voivat bongailla allekirjoittanutta keikkakuvista.



Saattaa olla, että jännitystä lähdetään tänä iltana hakemaan porrasjuoksun jälkeen Kuopion yöstä...

Pelkoa ja inhoa Kuopiossa

Muutamia huomioita asioista, jotka ovat pistäneet silmään:

1) Monet aiheet koulussa pohjustetaan näyttämällä, kuinka ei kuulu tehdä. Tästä esimerkkinä taannoin hälytysajon teoriatunnilla katseltu video, jossa Oulun pelastuslaitoksen ambulanssi ajaa sirra huutaen oikealta tulevan auton kylkeen noin miljoonaa ja kaatuu kyljelleen. Video oli aitoa keulakamerakuvaa. Samoin palofysiikan tunneilla on katseltu suurin piirtein 35 erilaista videota, joissa suoraan Helvetin syövereistä tulevat lieskat ja Hiroshiman tyyliset savukaasuräjähdykset nielaisevat palomiehiä. Näistä erääseen opettaja kommentoi, että ''tuommoiseen teidätkin pistetään yhdessä harjoituksessa''. Sitä odotellessa.

2) Ei kannata mainita, missä opiskelee. En tiedä mitä edelliset 81 kurssia ovat Kuopion yössä omana aikanaan sikailleet, mutta jotain kujeita on ilmeisesti joskus viritelty, jos baarissa istuessaan kuulee neidin tokaisevan kaverilleen: ''Älä mee sinne, ne on Pelastusopistolta'' (oma kokemus), tai jos tanssipartneri häviää paikalta saman tien, kun kuulee taikasanat (kaverin kertomaa viime yön opiskelijabileistä).

Ai mitkä taikasanat? No tietysti ''joo mä oon Pelastusopistolta''. Maine on kova.


Opiskelu itsessään alkaa jo vaikuttaa ns. normaalilta koulunkäynniltä. Viimeiset kaksi päivää on jäkitetty sievästi tuoleilla luentoja kuuntelemassa, ja joutuipa sitä jopa kirjoittamaan 3-5 -sivuisen tehtävän koskien työturvallisuus- ja pelastuslakia. Hohhoijjaa sanoi lukion historianopettaja aikoinaan. Loppuviikko räplätään onneksi letkuja, niin pääsee tekemäänkin jotain. Paloletkuja.



Keksinpäs hauskan otsikon.

Myrkkyä

Päätyyn asti ja pitkälti laidan yli. Näin voisi kuvailla kurssin eilistä saunailtaa ainakin omalta osaltani. Tekee muuten tiukkaa herätä seitsemältä aamulla kouluun, kun on tullut kämpille reilua kolmea tuntia aikaisemmin. Mitään en kadu ja nuorena jaksaa.

Vallitsevien olosuhteiden johdosta tällä kertaa panostan enemmän kuviin tekstin sijasta. 

Päättymättömät tikkaat

Hikinen iltapäivä

Kolme minuuttia kuntopyörällä, 30 metriä tikapuita ja 30 toistoa ylätaljaa. Noin 90 metriä ryömimistä putkessa. Neljä kertaa seitsemänteen kerrokseen ja takaisin. Ulkonäöstä päätellen ukkelit ovat käyneet vaatteet päällä uimassa. Itsekään en ole ihan siinä freeseimmässä kunnossa.

Tämän viikon juju ja painopiste koulutuksessa olivat paineilmalaitteet, niiden käyttö ja huolto. Kahtena päivänä kuunneltiin muutama tunti teoriaa, minkä jälkeen heitettiin kamat niskaan ja eikun kokeilemaan. Ensimmäisillä henkosilla tuntui, että happea ei saa ollenkaan ja hengistysrytmi tiheentyi, mutta laitteisiin tottui nopeasti. Pakko oli tottuakin tämänpäiväisen pikku jumpan takia.

Näin alkuun on hyvä selostaa vähän palomiehen varustusta. Ensin puetaan tekninen alusasu, joka siirtää kosteutta -suomeksi helvetillistä hikimäärää-, sen päälle collegevälisasu, niin ei liekit polta niin pahasti oikeassa elämässä, ja lopuksi sammutusasu; housut, takki ja saappaat, painoa yhteensä noin kymmenen kiloa. Päähän tulee kaksi huppua ja kypärä, käsiin paksut nahkarukkaset. Tässä vaiheessa hiki pisaroituu jo iholle. Vielä kun äheltää selkään reilu kymmenen kiloa painavan happipullon, viikset alkavat maistua suolaiselle. Ihme juttuihin sitä lähteekin mukaan, vielä vapaaehtoisesti.

Ensimmäiselle rastille lähdettiin pareittain, edellä mainitussa varustuksessa, mutta tässä vaiheessa vielä ilman paineilmalaitteiden kasvo-osaa. Kolme minuuttia kuntopyörällä ei tuntunut juuri miltään, vaikka hyvät lämmöt puvun sisään saikin. Seuraavaksi kiipeämään päättymättömiä tikkaita. Parhaan mielikuvan tästä miellyttävästä laitteesta saa, jos miettii puolapuita juoksumaton periaatteella. Tikkaat tosiaan tuntuivat jatkuvan ikuisuuksiin. Lämmittelyssä viimeisena oli 30 toistoa ylätaljaa, joka piti vetää aivan lattian rajaan. Tässä vaiheessa käsiä alkaa hieman hapottaa.

Pareittain jatkettiin myös labyrinttileikkiin: 90 metriä pitkä, sokkeloinen ja noin 100cm x 100cm kokoinen, täysin pimeä putkisto, jossa oli nousuja ja laskuja sekä luukkuja ja vielä ahtaampia aukkoja. Helpotukseksi kasvoille asennettiin nyt myös paineilmalaitteen kasvo-osa. Nopeimmat selvittivät radan reilussa vartissa, itse vietin parini kanssa putkissa aikaa noin puoli tuntia. Syy: toiseksi viimeinen luukku oli hukassa. Voin kertoa, että paikat ovat pikkuhiljaa ns. kusiset, kun hiki valuu maskin ja puvun sisällä kuin hanasta ja painemittari viheltää kovaäänisesti ilmoittaen hapen olevan pullossa finaalissa, samalla kun on ruumis kaksinkerroin, polvet mustelmilla ahtaassa putkessa pilkkopimeässä etsimässä reittiä eteenpäin. Kokemus (ja ulospääsyn löytäminen!) oli silti mahtava.

Viimeisenä koitoksena happipullon vaihdon jälkeen oli seitsemänteen kerrokseen kiipeäminen, maski edelleen naamalla. Eikä huipulle kiivetty vain kerran, vaan yhteensä neljä kertaa, joista yhden piti olla kahden 18 kilon letkukehikon kanssa. Litimärät ja hieman jo kylmettyneet vaatteet unohti nopeasti heti ensimmäisillä askelmilla kehikoiden kanssa, kun lihakset alkoivat käydä maitohapoilla. Taival ei tuntunut helpottuvan juurikaan, vaikka ylimääräiset romut saikin heitettyä pois aikanaan.

Jalat muistuttavat tällä hetkellä kivikovaksi jäykistynyttä pohjelihasta lukuunottamatta tuorepastaa. Tästä voisikin vielä lähteä illanvietteeksi crossfitiin vähän lämmittelemään.

Isojen poikien leikit

Miehet ovat kuulemma ikuisia lapsia, vain lelut kasvavat. Täytyy myöntää, että pitäähän se osittain paikkansa, ainakin parin viime viikon osalta. Viime viikolla ajeltiin pari päivää paloautoilla rinksaa ympäri harjoitusaluetta ja Kuopion hoodseja ja tällä viikolla käsissä ovat pärisseet moottorisahat ja isot laikkaleikkurit. Lautaseinän pilkkominen palasiksi on todellakin erittäin miellyttävää ja kehittävää tekemistä. Päästiin myös näpertelemään erilaisilla hydraulisilla ja paineilmalla toimivilla pelastusvälineillä, kuten autojen leikkaamiseen tarkoitetuilla hydrauli''saksilla'', sekä paineilmatyynyillä, joilla voi koosta ja mallista riippuen nostaa ilmaan kaikkea 3 ja 130 tonnin väliltä. Väliaikatekemisenä yritettiin vielä joukolla kaataa autonromu katolleen, mutta oli liian liukasta, voimaahan ei näin testosteroninkatkuisesta porukasta puutu.

Maanantaina joulu koitti tavallaan uudestaan, kun ihanalta tyttöystävältä joululahjaksi saatu crossfitin peruskurssi alkoi. Ilmeisesti olin jahkaillut asiaa tarpeeksi kauan, haha! Sattumalta omalta luokalta oli vielä toinenkin tyyppi ilmoittautunut samalle kurssille. Kuopion keskustan laidalla sijaitseva, vanhaan teollisuusrakennukseen kunnostettu sali huokui todella askeettista tunnelmaa, esimerkiksi paikan ''juoksuhallissa'' ei ollut edes lämmitystä ja nurkissa lojui epämääräistä rakennusjätettä ja muuta romua. Itse sali oli kuitenkin siisti (ja lämmin!).

Peruskurssilla opetellaan nimensä mukaisesti perustekniikoita, ja itse sain ainakin hyödyllisiä vinkkejä omaan kusiseen kyykkytekniikkaani. Vetäjänä toimii kurkusta rystysiin asti leimattu, puheesta päätellen syntysavolainen ukkeli. Murteeseen en ole selväsitkään tottunut, koska miehen ulkonäön ja suusta ulostulevan äänen kontrasti on lähes huvittavan voimakas. Tekniikkaharjoittelun lopuksi vedetään aina hullun kiivastempoinen, noin viiden minuutin kunnon rykäisytreeni, johon sisältyy tietysti aiemmin opetellut liikkeet sekä esimerkiksi pari yleisliikettä. Lyhyessä ajassakin ehtii veren maku purskahtaa suuhun!

Saattaa olla, että suuhun purskahtaa myös muutama ohrapirtelö proteiinipirtelön sijasta PELASTAJAKURSSI 82:n ensimmäisessä saunaillassa, joka on suunnitteilla lähiaikoina............ Olkaa varuillanne.

Ajelee!

Hirveen rankkaa on tänään ollut. Koko päivä, kello 8:00-16:00, ajeltiin paloautoilla opiston 36 hehtaarin harjoitusalueella, ja sama toistuu vielä torstaina. Miten tätä jaksaa? Varsin mielenkiintoisiin paikkoihin kyllä opettaja käski ajamaan, muutamalle polulle olisin itse lähtenyt mielummin intistä tutuilla maastokuorma-autoilla. Jumiin ei kuitenkaan jääty. Vihdoinkin jotain hommaa, mistä väitän vähän jotain tietäväni  ja osaavani. Je!

Aiemmin maanantaina opiskeltiin vielä kauhealla pikatahdilla virve-puhelimen käyttöä. Ensimmäisestä luennosta ei tuntunut jäävän monellekaan käteen juuri mitään.
Alla kuva puhelimesta, mutta ei paloautosta.

Savunhajuinen pukuhuone

Yllättävää kyllä, painoa on tullut pari kiloa lisää. Syy lienee Amican hiilarimössöruuan, jota tulee vedettyäkin aika hyvällä halulla. Lihasmassaahan ei näin lyhyessä ajassa ehdi kasvattaa tuota määrää. Ruuan maussa ei useimmiten ole vikaa, mutta proteiinin saantiin täytyy paneutua huolellisesti. Kämpillä kokkaaminenkin tuntuu olevan jotenkin turhaa, kun saa päivässä kaksi ilmaista lämmintä ateriaa. Iltaisin treenien jälkeen on käynnissä massiiviset maitorahkapeijaiset. Petosen lähikauppojen rahkanmyynti on luultavasti satoja prosentteja suurempaa, kuin muiden alueiden.

Jääkaapin sisältö: rahkaa, rahkaa, rahkaa, pekonia, rahkaa, raejuustoa ja rahkaa.

Köpöttelyä

Eilen päästiin jo sammuttamaan ihan oikeita liekkejä, tosin ihan vain erilaisilla käsisammuttimilla ja sammutuspeitteellä. Varsinainen savusukelluskoulutushan alkaa vasta ensi syksynä. Erikokoisiin metallipönttöihin laitettiin palamaan jotain kerosiinin johdannetta ja jokainen kävi vuorollaan ruikkimassa astioihin milloin mitäkin sammutetta. Isoimpaan, pari metriä halkaisijaltaan olleen altaan paloon tarvittiin kaksi ukkelia jauhe- ja nestesammuttimineen, ja onnistuipa yksi sankari jo polttamaan naamansakin mennessään liian lähelle parimetrisiä lieskoja (en ollut minä!). Siisteintä hommaa tähän mennessä! Aamulla opiskeltiin virtausoppia, eli muun muassa painehäviöitä ja kitkoja letkuissa, ja voin kertoa, että ei se letkulla ruiskuttaminen niin yksinkertaista ole, kuin voisi kuvitella. Illalla piti vielä lähteä ‘’kevyelle hölkälle’’ parin huonekaverin kanssa.

Ja paskat, hirveäksi juoksukilpailuksihan se meni lopussa. Reilun tunnin lenkistä viimeinen vartti kirittiin toinen toisiamme kiinni, ja reisissä poltteli jo valmiiksi maanantain kyykkytreenitkin. Tänään on olo jaloissa ollut kuin… No, jokainen voi itse keksiä tähän jotain sukkelaa. Pari tuntia sitten pidetty, silmiä kirvelevän hikinen kuntopiiri toi onneksi hieman helpotusta tilanteeseen, mutta toisaalta tietokoneella istuminen taas jäykistää lihaksia lisää. Jos sitä maanantaihin mennessä taas kävelisi normaalisti, haha!

Nyt vielä salille treenaamaan kehon tärkeintä lihasta, eli hauista, ja vähän höntsäilemään koripalloa, tuota jumalten lajia. Illalla taas uni maittaa. Seuraavaan postaukseen voisi ehkä lisäillä taas jotain kuviakin…

Harrastukset: matkailu ja kulttuuri

Nyt on viikko opiskelua sekä vajaan viiden tunnin junamatka takana. Junassa vierustoverin pää pilkki koko matkan Kouvolasta Mikkeliin, mitä oli huvittavaa seurata.

Viikonlopun lyhyyden tajuaa kunnolla vasta, kun viettää perjantain ja sunnuntain välisenä aikana hyvällä tuurilla vain kymmenisen tuntia eri kulkuvälineissä. Perjantaina ei ollut niin hyvä tuuri: junat yllättäen reilusti myöhässä, kun pakkanen vähän kiristyy. Opintolainalla jonkun aasialaisen riisikupin (eli vähemmän nokkelansukkelasti sanottuna: auton) ostaminen alkaa tuntua erittäin realistiselta vaihtoehdolta, kun on määränpäässään vasta kahdeksan ja puolen tunnin kuluttua koulun päättymisestä. Autolla aikaa tähän pikataipaleeseen menisi noin viisi tuntia.

Mutta eiköhän tuo julkisten kulkuvälineiden toiminnasta itkeminen jo riitä, sitä saa yliannostuksina Facebookistakin. Kuluneella viikolla päästiin opiskelussa jo ihan itse asiaankin. Palofysiikan oppitunneilla opiskeltiin juurikin sitä palamisen fysiikkaa, ja ensiapukoulutuksessa opeteltiin elvytystä ja defibrillattorin -kavereiden kesken defan- käyttöä. Oppitunneilla meininki ei ole ainakaan totista, koska lähes kaikki opettajat ovat entisiä tai nykyisiä palomiehiä ja ensihoitajia, ja opetusta höystetään huikeilla tarinoilla oikeasta työelämästä. Huikea oli myös pienen mittakaavan räjähdys-demo, jossa hieman tärähtäneeltä tiedemieheltä vaikuttanut opettaja tykitti menemään ''hups!-mentaliteetilla''.

Viikonlopun näyttämönä toimi itselleni lievästi sanottuna vieras ympäristö, Kansallisbaletti. Kun aiemmat kulttuurikokemukset ovat luokkaa veressä kylpenyt bändi paiskoo soittimiaan hikisen baarin nurkassa Paholaisen riivaamina (viimeisimpänä tämä ja tämä, KOVA), oli Joutsenlammen ensimmäisissä minuuteissa ja miestanssijoiden törkeissä trikoissa tietysti ihmettelemistä. Hauska ja arvokas tapahtuma kuitenkin kaikin puolin, ja olihan se siistiä päästä taas käyttämään puvuntakkia treenivaatteissa vietetyn viikon jälkeen. Konjakit jäi kyllä juomatta väliajalla, siellä ei tarjoiltu edes XO:ta.

UKK ja ensimmäiset fiilikset

Nii oliks sinne jotku pääsykokeet hä?

Oli, kahdessa osassa: ensin lihaskuntotesti, joka piti suorittaa hyväksytysti ja jonka jälkeen pystyi hakemaan varsinaisiin pääsykokeisiin valitsemallaan koulutodistuksella. Itselläni se oli (keskinkertainen) lukion päästötodistus.

No mitä niis niinkö tehtii hä?

Lihaskuntotestissä penkkipunnerrus, vatsalihakset, leuanveto ja kyykky. Kuopiossa järjestetyssä varsinaisissa pääsykokeissa juostiin Cooperin testi, uitiin 200 metriä ja täyteltiin loppupäivä lappuja psykologisissa testeissä. Pisterajat löytyy täältä.

No onks sul siel joku kämppä vai hä?

Opiston asuntolassa kämpätään. Kuusi ukkelia per soluasunto, huoneita vain kolme. You do the math.

No kauan se sit oikee kestää?

Puolitoista vuotta, jos ei satu mitään ihmeellisyyksiä, esim. loukkaantumisia.

Eiks sinne oo aika vaikee päästä?

Ei.

----------

Oi Petonen, tuo Kuopion ihastuttava betonihelvetti, jossa vietän seuraavat 18 kuukautta elämästäni. Harmaat seinät kaartuvat kohti taivasta, kunnes näkyvissä on vain sitä harmaata. Erinomainen paikka lähtee kattoo tasaselle maalle, eli tutummin perisuomalaiseen pystypainiin. Kuopion kaupunginosien väkivaltarikostilastojen numero yksi, kuulemma.

Silti täällä on mukava olla.

Ehkä jo pääsykokeista tutuilla huonetovereilla on osuutta asiaan. Ehkä opiston hyvällä hengelläkin. Ehkä syy viihtymiseen on se, että täällä pääsen (ja olen velvoitettu) tekemään yhtä itselleni tärkeimmistä asioista niin paljon kuin ruumis sietää; treenaamista. Opiston erittäin hikinen, pommisuojatyylinen punttisali muistuttaa hyvin läheisesti tuttua Hyvinkään Pihkalan salia, tuota urheilun Pyhättöä. Paljon tankoja ja romua, vähemmän kiiltäviä naruhärveleitä.

Tietämättömät pelottelivat, että meininki täällä on kuin armeijassa. ’’Siellä kuulemma joka aamu aloitetaan kolmirivistä ja siel on kaikki arvomerkit ja kaikki. Kelaa!’’ Totta, kaikilla on yhteneväiset univormut, mutta inttimäinen, rautakanki-juurikin-siellä -tyylinen jäykistely ja kaikenlainen nöyristely loistavat poissaolollaan. Ruoka on ilmaista, asuminen on ilmaista ja asuntolassa käy siivooja kerran viikossa. Kelaa, SIIVOOJA.

Itse opiskelu on alkanut pehmeällä laskulla lähinnä oppilaitoksen tapoja, käytäntöjä ja historiaa koskevia luentoja kuunnellen. Ensi viikolla päästään jo ajamaan paloautolla ja harjoittelemaan pelastajan perustaitoja, eli ilmeisesti temppuilemaan köysillä ja moottorisahoilla ynnä muuta mukavaa. Olo on kuin pikkupojalla, hhaha!

Loppukevennykseksi vielä Pelastusopiston ilmeisesti ikuisesti lyömätön Cooperin testin tulos vuodelta 1993:

4050 metriä. KELAA!



Suurin osa kuvista tässä blogissa on kuvattu perunalla.

Oma punkka vasemmalla, kaverin taustalla.

Ruhtinaallinen ja viihtyisä hengailutila.

Kello kolmen lähtö Kuopioon

Perhoset kipristelevät mahassa. Jännitys yhdistettynä Pink Floydin Time-biisin tärykalvoja taiturimaisesti rakastelevaan kitarasooloon saa melkein sen yhden miehisen kyyneleen vierähtämään poskelle, mutta se ehtii onneksi höyrystyä jo silmäkulmaan. Luminen maisema vilisee junan ikkunasta kun liikumme eteenpäin ja vanha jää taakse (toivottavasti osa vanhasta myös säilyy).  Edessä on puolitoista vuotta asumista ja opiskelua Pelastusopiston asuntolassa, sisäoppilaitoksessa, ja takana 21 vuotta ihan kaikkea muuta.

Tämä blogi kertoo opiskelusta palomieheksi ja ehkä jopa tuntemuksistanikin matkan varrella. Unelma on tavallaan toteutunut, mutta silti vasta alkutekijöissään.